Pekingin huikeat kisat saatu päätökseen, siitä löytyi inspiraatio kirjoittaa pitkästä aikaa. Omasta kaudestani tietenkin. Tai noh... Viime postauksesta niin pitkä aika, että melkein koko vuosi tulee nyt tässä samalla.
Aluksi voin vaan todeta, että jokainen urheilukausi on erilainen. Syksy 2014 lähti erittäin hyvin käyntiin, reenit kulki jne. Liikaa koulua oli yhdessä vaiheessa, mutta sellaiset asiat huomaa ikävä kyllä vasta silloin, kun voi kutsua itsensä jälkiviisaaksi. Ominaisuudet saatiin isän kanssa nostettu aivan uudelle tasolle jo marraskuun lopulla, mutta sen jälkeen alkoi seinä tulla vastaan. Tulehtunut akillesjänne vei yli 3 kuukautta tärkeimmästä harjoitteluajasta ja siitä toipuminen ja harjoittelun jatkaminen ei mennyt hyvin. Kevään leirillä tuli sitten neljän viikon aikana vasaralla niitattua niin, ettei oma keho tununut enää edes omalta. Omituinen kokemus. Analyysit tehty, eikä tota virhettä enää toisteta. Tulokset kauden ensimmäisessä ottelussa puhuivat raakaa totuutta, olin aivan kujalla.
Oli pakko jättää Eurooppa Cupi väliin. Ikävä juttu, sillä ne ovat aina todella hyvin järjestetyt ottelukilpailut. Sen sijaan alkoi pitkä valmistautuminen Kalevan Kisoihin, missä ottelisin seuraavan kerran. Neljän viikon harjoitusjakso seurasi, jotta pystyisin edes saamaan itseni siedettävään kuntoon Poriin. Viimeistelyyn kuului myös iso muutos ruokavalioon. Oli pakko saada kevyempi fiilis kroppaan. Aikamoinen dieetti seurasi, en ole pikkunälkään tottunut pitkissä jaksoissa. Tämä painonpudotussysteemi ei ole sama, kuin olisin ollut menossa fitness tai missi kisoihin - vaan kisoihin, missä pitää fyysisesti myös suorittaa. Tarkennan tähän väliin, että konkreettinen tavoite ei ollut saada painoa alas, mutta viikossa se kuitenkin tippui kolme kiloa. Kyllä sen huomaa, kun laittaa piikkarit jalkaan ja pitää mennä eteenpäin tai ylöspäin. Tämä etu korostuu ehkä jos olet huonossa kunnossa. Jos olet hyvässä kunnossa pari kiloa ei merkitse yhtä paljon. Minun kokemuksieni perusteella ainakin. Happo-emästasapainotaulukko oli myös kovan seurannan alla näiden viikkojen aikana. Tässä onnistuttiin tällä kertaa huomattavasti paremmin, ja se tulee myös olemaan käytössä tulevina vuosina valmistautumisessa kilpailukauteen.
Kalevan Kisat oli omalta osaltani aikamoista vuoristorataa. Tuli onnistumisia, epäonnistumisia sekä ihan normaalia suorituksia olosuhteisiin ja lähtökohtiin nähden. Eli ei mitään kymmenottelusta poikkeavaa. Tällä kertaa pelissä ei kuitenkaan ollut huippupisteet, sillä olin liian huonossa kunnossa. vaan sellaiset pisteet, että kehtaa edes kävellä stadionilta ulos. Metalli tarttui mukaan ja se maistui paremmalta kuin vuosi sitten. Silloin olin oikeasti hyvässä kunnossa ja vaikka silloin ottelin paremman sarjan tämä tuntui paremmalta onnistumiselta. Pienestä oli kiinni, etten olisi jopa pystynyt samankaltaisiin pisteisiin Porissa kuin Kuopiossa, mutta se ei poista sitä faktaa, että tämän vuoden kevätjaksoa ei saa enää toistaa.
Kisojen jälkeen oli sitten vuorossa pitkän tauon jälkeen käynti Ilkka Tulikouran luona. Pariin otteseen olen Ilkan veitsenterän alla ollut, ja akillesjänne/nilkan seutu on hänen erikoisalansa. Tuli hyviä uutisia, sillä akillesjänteessä ei näkynyt kuin jälkiä pienistä repeämistä ja kiinnikkeistä. Eli sellaista, mitä pystyn pitämään kuosissa eksentrisillä harjoitteilla, jotka ovat jo useamman vuoden ollut kovassa käytössä. Akillesjänteen jatkuvan ylirasituksen (joka sitten johtaa tulehdukseen) syynä löytyi nilkasta. Sillä nilkalla on oma historiansa. Siitä on yksi nivelside irronnut ja toinen osittain irronnut luupalan myötä - eli nilkan pito jää yhden nivelsiteen varaan. Se on liian löysä ja leikkaus on ainoa tapa saada sitä korjattua täysin. Päätimme kuitenkin kokeilla yksi vuosi Amsterdamia ajatellen pelkällä tuella, jonka voin sitten käyttää niissä harjoituksissa, missä akillesjänne aina ärtyy. Eli pääsen näillä näkymin erittäin pitkän tauon jälkeen tekemään sellaisia harjoitteita, joita ilman käytönnössä yleisurheilussa ei pärjätä.
Viikko ehdin myös käydä New Yorkissa muikkelin kanssa. Teki hyvä saada ajatukset täysin pois urheilusta ja varsinkin, kun Jones Beach Theaterin lavalle nousi kaikkien aikojen yhtye - Van Halen. Sykemittari näytti Alex Van Halenia vielä monta päivää Jumpin jälkeen. Aivan uskomaton kokemus, paras keikka ikinä. Eli ei tämäkään vuosi täysin hukkaan mennyt ;)
Tästä seuraa vielä pari kisastarttia. Näillä näkymin seuraava on Tampereen Eliittikisoissa, missä teen Eliittikisa-debyyttini. Missä lajissa/lajeissa on vielä vähän auki. Riippuu siitä, kuinka hyvin kisajärjestäjiä voi lahjoa.
Rock on
//OY
