Keskinkertaisuuden huiput osa 2

Lemmikkivaunussa istuskellen ja pitkällä junamatkalla kohti Raahea ja 22-vuotiaiden SM-kilpailuja löysin keskittymisrauhan ja ajan kirjoittaa edellisen kirjoituksen jatko-osan valmiiksi.

Ottelijan suuri haaste on se, että kaikista kymmenestä lajista annetaan aina saman taulukon mukaan pisteitä. Jos kaikissa lajeissa saa jollain tavalla itsestään irti, mutta nopeus on kymmenyksen huonompi sadalla metrillä, kuin mitä sen pitäisi olla, se näkyy loppupisteissä. Onnistuneen ja täydellisen ottelun ero on valtava. Epäonnistunut ottelu näyttää joskus jopa säälittävältä. Pitää tämän takia ottaa huomioon, onko ottelija ehtinyt saada itseään kuntoon tai herätettyä heti ensimmäisestä lajista lähtien. Joskus käy niin, että kroppa alkaa vasta heräämään muutaman lajin jälkeen.

Varsinkin huonon alun jälkeen henkistä kanttia koetellaan: miten pystyä keräämään itseään epäonnistuneen lajin jälkeen? Pitää jollain tavalla mennä eteenpäin ja tehdä parhaansa jokaisessa lajissa joka vielä on jäljellä. Tämä on se idea, vaikeampi toteuttaa. Haaste on myös jos jokin menee hyvin - pitää myös unohtaa sen, ja antaa sen ainoastaan toimia positiivisena energiana. "Flow tila" on ottelijalle harvinaista herkkua. Ei juuri koskaan näin tapahdu, että kaikki lajit menee suunnitelmien mukaan. Tämän takia kaksi ensimmäistä lajia on henkisesti tärkeät: jos olet hyvässä kunnossa se näkyy heti satasella ja pituudessa. Pitää vaan muistaa, että näiden jälkeen  on vielä kahdeksan lajia.

Tähän voin myös lisätä, että täydellinen ottelu on myytti - aina jää jostain parannettavaa. Tämä on myös lajin viehätys. Mahdollisuudet kehittyä on niin monia. Samalla läpiviety, jo kohtuullinenkin, ottelu tuntuu sinänsä voittona. Se on sellainen urakka, että jos vaan jotain positiivista löytyy niin siitä osaa jo iloita. 

Ottelijana et pysty kilpailemaan yhtä paljon kuin muut yksilölajien harrastajat. Suurin osa kisoista toimii lähinnä vaan harjoitteluna (tässä pääsemme oikein loistamaan jos huippujen seurassa epäonnistutaan). Yhden kauden aikana viisi läpivietyä ottelua on jo aikamoinen urakka. Kestää suurin piirtein kolme viikkoa palautua henkisesti sekä fyysisesti sellaiselle tasolle, että pystyy uudestaan ottelua tekemään hyvin.

Otteluja käydään myös vetämässä ihan harjoittelumielessä läpi, ja joskus tehdään ainoastaan muutamat lajit. Tämän takia pitää ottaa huomioon, mikä ottelu on se kauden tärkein. Ottelun kokonaisuutta ei pääse tavallisessa harjoittelussa kokeamaan ja tämän takia otteluja käydään välillä keräämässä. Tässä mielessä on helpompi yksilölajissa saada hyvää tulosta aikaan. Jos epäonnistut voit vaan unohtaa sen ja siirtää katseet seuraavaan kisaan, joka voi olla jo seuraavana päivänä. Ottelussa ei mene näin, jos ottelu on kaudelle tärkeä niin vedät sen loppuun - meni sitten huonosti tai hyvin. Yksilölajeissa mahdollisuudet onnistumiseen ovat useammat ja joskus riittää hyvä päivä ja hyvät olosuhteet. Otteluja käydään täällä pohjoisessa aika usein huonoissa olosuhteissa. Tämä kesä on ollut poikkeus. Tampereen ottelu oli elämäni ensimmäinen, missä ei kertaakaan satanut ja lämpöä oli yli 20 astetta.

Lajin haasteena on myös viedä ottelua läpi hankalissa oloissa. Kroppa joutuu koville jos jokaisen lajin välissä joutuu tekemään verryttelyä uudestaan ja henkisestikin alkaa tuntumaan jos kokoajan joutuu välttämään kastumista. Edellinen ennätysotteluni käytiin kahdeksassa asteessa ja kiekonheiton aikana tuli rakeita. Ei ollut hauskaa... :D No oli se! Jälkeenpäin.

Kymmenottelussa ehkä kaikista hienointa on yhteishenki ottelun aikana. Ottelijoilla on vähän sellainen "we're in this togehter"-tyylinen asenne toisiinsa kohtaan. Se näkyy niin selkeästi kun esiinnytään kahden päivän aikana aina yhdessä. Kyllä pikajuoksijat heittävät keskenään läppää verryttelykentällä, mutta sehän on jo viime vuosina tullut varsin selväksi. Tämä on osa sirkusta ja tottakai sitä pitää näyttää. Ruutuun ei vaan saa mahtumaan kaikkea hienoa mitä yleisurheilukenttä tarjoaa. Tämän takia paikan päällä oleminen on joskus niin huikeaa.

Se mitä lajien välissä tapahtuu on osa show'ta, ja katsojatkin nauttisi enemmän jos saisi kokea tätä kokonaisuutta. Tämä kokonaisuus tulee niin huonosti esille ottelussa TV-ruudun kautta. Esimerkiksi Moskovassa kun YLE päätti näyttää ottelun seiväshypystä vain kaksi suoritusta. KAKSI!? Tämä on lähes aina, ja oli nytkin, koko ottelun ratkaisevin laji. Naisten ottelussa näytettiin vaan viimeistä erää kahdeksallasadalla metrillä. Tonnivitosta sai kuitenkin nähdä kokonaisuudessaan, takk och låv. Huono kokonaiskuva tulee myös Kalevan Kisoissa kun meitä näytetään, jos näytetään. Kaikista parasta olisi varmaan jos ohjaaja olisi jo etukäteen tietonainen voittajasta, ettei vaan ketään turhaan näytetä. Taitaa olla vähän ideana muuten vuorotellen näyttää joka toinen vuosi kymmenottelua enemmän, ja joka toinen vuosi seitsenottelua enemmän.

Kun tämä näkyvyys jää puuttumaan on ihan luonnollista ajatella, etteivät ottelijat osaa mitään. Jos pari kertaa näytetään kun ottelija työntää kuulaa 13 metriä. Kaikkihan sen tietää, että oikea mörssäri työntää pitkälti päälle 20 metrin. Ainoa kerta kun säännöllisesti pääsemme esiintymään oikean yleisön eteen Suomessa on Kalevan Kisoissa. Kalevan Kisoissakin aikataulut on välillä semmoiset, että yleisö ilmestyy vasta päivien viimeisien lajien aikana paikalle. Aikataulut ovat tärkeät. On hyvä että jotkut lajit käydään tiiviisti, mutta joskus pitää myös olla pidempi tauko!

Itsellä on pieni idea siitä, miten voisi saada vielä ottelut toiseenkin kisaan mukaan hyvällä tavalla näkyville. Olen sitä jo muutamille ehdottanut, ja palaute on ollut hyvä. Eli tästä voisin sitten joskus kirjoittaa jotain :)

Se oli kaikki tältä erältä, toivottavasti ottelun maailma on teille vähän kirkkaampi. Palaillaan!

/OY

Keskinkertaisuuden huiput osa 1

Ottelijana saat usein erilaisia reaktioita aikaan, kun kerrot mitä lajia harrastan. Useimmiten ihmiset jostain syystä yllättyy, nostaa hattua ja kehuu lajia "kuninkuuslajina". On sitten olemassa ne, kenen mielestä olemme vain keskinkertaisia urheilijoita, jotka ei pärjännyt riittävän hyvin yhdessä lajissa ja sen takia "joutui" valitsemaan lajin, missä keskinkertaisuudestamme on hyötyä. Olin itsekin vähän samaa mieltä nuorempana ennen kuin tutustuin lajiin enemmän ja opin ymmärtämään sen luonnetta. Koska me ottelijat niin harvoin pääsemme esiintymään, lienee luonnollista ajatella noin. Kymmenottelu on suuri kokonaisuus: kahdessa päivässä pitää suorittaa kymmenen lajia - viisi lajia päivässä. Jos tässä katsoo vain yhtä lajia, koko lajin idea menee sivu suun. Kun minulta haastattelussa kysyttiin EM-kisojen alla koska meinasin tehdä lajivalintani, en kirjaimellisesti tiennyt pitikö nauraa vai itkeä. Olin aika lähellä vastata, että olen miettinyt kiekonheittoa tulevana ykköslajinani. Tämän takia ajattelin nyt hyvänä jatko-osana edelliseen kirjoitukseeni kertoa vähän lajistani. Toivottavasti ottelun maailma on teille sen jälkeen hieman kirkkaampi :)

Seuraava mielipiteeni tuskin on kaikkien mieleen, mutta yrittäkää silti ymmärtää mitä haen. Mennään historiassa taaksepäin antiikkiseen Kreikkaan missä olympialaiset saivat alkunsa, siellä miehet kilpaili keskenään muun muassa juoksuissa, hypyissä, heitoissa ja painissa - eli fyysisiä ominaisuuksia mitattiin keskenään. On mahdotonta vertailla eri lajin huiput keskenään, kun haluaa poimia sen kaikkien parhaiden parhaan. Ottelijana kuitenkin omistat kaikki ne fyysiset ominaisuudet, mitkä huippu-urheilijalta vaditaan. Nopeus, kestävyys, räjähtävyys, liikkuvuus, voima, tekninen osaaminen/motoriikka, henkinen lujuus ja sitkeys kehittyä myös siinä, missä olet huono. Eli maailman parhaan urheilijan ehdokkaana, näiden ominaisuuksien valossa, maailman paras kymmenottelija ei kauhean kaukana totuudesta olisi. Mutta miksi emme sitten ole yhtä nopeita kuin pikajuoksijat, vahvoja kuin kuulantyöntäjät, kimmoisia kuin korkeushyppääjät tai kevytjalkaisia kuin kestävyysjuoksijat? Helppoa. Kukaan ei voi olla kaikkea - mutta aika lähelle voi päästä. Moniottelu on jatkuvaa tasapainottelua - haluaa olla kaikessa mahdollisimman hyvä, mutta ei jossain niin hyvä, että se vaikuttaisi negatiivisesti kokonaisuuteen. Harjoittelu on tasapainoista ja monipuolista. Yksinkertaisena esimerkkinä on kehon massa, jos painat enemmän olet todennäköisesti vahvempi ja toivon mukaan kuula lentää sillä pidemmälle. Korkeudessa tämä isompi massa tuottaa taas vaikeuksia, ja muissakin hyppylajeissa menettää paljon. Heittolajit ei kuitenkaan ottelijalle ole pisteiden puolesta samanlainen kultakaivos kuin hypyt ja juoksut. Tämä tasapainottelu on se, mihin koko laji perustuu. Tekniikka tulee tässä kuvioon mukaan - tekniikalla voi saada paljon aikaan. Tekniikalla voi kompensoida sen, mitä fyysisillä edellytyksillä menettää, sekä säästyä vammoilta. Et voi tosin tekniikkaankaan keskittyä yhtä pikkutarkasti kuin lajin spesialisti. Jokaisen lajin perus-tekniikka riittää pitkälle. Suuri kokonaiskuva ei saa missään nimessä kärsiä yhden lajin harjoittelun takia. Kun olen erilaisiin ottelijoihin vuosien varrella tutustunut, olen tullut huomaamaan, että meitä kaikkia yhdistää yksi asia: kaikki harjoittelemme lähes poikkeuksetta heikkoimpia lajeja eniten. Tottakai vahvojakin lajeja pitää vahvistaa, mutta ne n.s. "ongelmalajit" tuottavat ottelijalle epävarmuutta, ja epävarmuuteen meillä ei ole varaa. Heikkouksia pitää vahvistaa vahvuuksia unohtamatta. Tai vahvuuksia vahvistetaan ja heikkouksia poistetaan ;) Juoksu, joka on ottelussa kaiken A ja O, pysyy aina mukana. Pitää jotenkin yrittää järkevästi rakentaa juoksuharjoittelua siten, että voi sen kaikissa lajeissa hyödyntää. Loppupeleissä ainoastaan kiekonheitto on se laji, missä yleensä ottelija huonossakin juoksukunnossa useasti pärjää joskus jopa paremminkin. Kuulantyönnössäkin juoksu on tärkeää: räjähtävät jalat tulee juoksun ja hypyn kautta.

Miksi sitten harjoittelemme niin paljon, miettii pituushyppääjä. Miksi niin vähän, kysyy kestävyysjuoksija. Vastaus tähän kysymykseen on helppo: pituushyppäjä elää räjähtävyydellään, kun taas kestävyysjuoksija elää kestävyydellään. Nämä kaksi ei kuitenkaan tarvitse, kuin murto-osa toisistaan. Ihmisen keho on mahtava, mutta ei niin mahtava että voisi pysyä räjähtävänä sekä kestävänä ympäri vuoden. Räjähtävyys tulee levänneiden jalkojen kautta. Räjähtäviä liikkeitä tehdäänkin, ja paljon, koska hermotuksen pitää pysyä kunnossa. Useasti harjoittelukaudella terävyys on silti aika kaukana ;) Jaksatakseen kahden päivän aikana suorittaa kaikki kymmenen lajia peruskestävyyden pitää olla siihen malliin, että palautuminen lajien välissä on nopeaa. 1500m juoksu joka sitten päättää koko juhlan on lähinnä vaan kaikille korvien välissä käyvää taistelua - jo valmiiksi kuormittuneella vartalolla tämä viimeinen herkkupala toimii lähinnä koneiston tyhjentäjänä. Ainoastaan kisamatkat yhteensä laskettuna on 2110m juoksua. Laske sitten tämän lisäksi mukaan kaikki vauhdinotot, vedot, askelmerkkijuoksut ja muut juoksut siinä välissä, niin lopullinen juoksumäärä on melko valtava. Miettikää vielä että suurin osa näistä tehdään kovilla tehoilla - eli nopeuskestävyys on äärimmäisen tärkeä ominaisuus. Tämän takia vartaloa rasitetaan semmosilla määrillä ympäri vuoden, että fyysisesti jaksaa pelkästään ottelua tehdä kunnolla. Kisakauden lähestyessä määrät taas tippuvat melko radikaalisesti. Talven aikana luodut pohjat yritetään nyt jalostaa. Enää ei 4 tunnin harjoituksia tehdä eikä kahta kertaa päivässä juuri enää harjoitella. Tasoa pitää yrittää saada tavalla tai toisella sellaiseksi, että säännöllinen taso on mahdollisimman tasainen ja sitä kautta luoda itseluottamusta ennen tulevaa ottelua. Ottelija joka suurin piirtein tietää, mihin tulokseen kaikki lajit päättyvät tavallisena päivänä on jo ottelu-polulla aika pitkälle päässyt.

Kirjoittaessa huomasin, etten millään tavalla saa tätä tekstiä niin lyhyeksi että ihminen jaksaisi sitä lukea. Eli ainakin toinen osa on tulossa lähipäivinä. Toivottavasti ainakin mielenkiinto heräsi, ja jaksatte seuraavaa osaakin lukea. Siinä käsittelen omasta mielestäni pari tärkeää asiaa.

/OY

Alkuverryttely

Tervehdys!

Tämän kirjoituksen myötä rikon yhden lupauksen, alan nimittäin kirjoittamaan blogia. Jäiks! Tämmönen kirjoittelu toimii myös hyvänä terapiana itselle. On urheilijalle hyvä käydä välillä vähän suoristamassa hiekkapolkua korvien välissä - polku joka välillä mutkistuu turhan paljon ;) Olen urheilijana, ihmisenä ja varsinkin ottelijana kasvanut paljon menneen vuoden aikana. Haluan tämän blogin avulla mahdollisesti tuoda uutta nostetta uralleni. 22-vuotiaiden EM kisat Tampereella heinäkuussa, jotka meni omalta osaltani erittäin onnistuneesti, antoi minulle paljon. Eniten ehkä se muistutti minua siitä kuinka paljon rakastan lajiani. Monen hankalan vuoden jälkeen tuntui vihdoinkin siltä että onnistuin jossain. Haluan myös käyttää tilaisuutta hyväksi ja tuoda tätä uudestaan löytynyttä vanhaa intoa mukaan syksyn harjoituksiin. Ja kyllä, pidän myös blogia ruotsiksi! 

Eli olen melko pienillä resursseilla päässyt melkein jo kansainväliselle tasolle. Tähän yritän nyt syksyllä hakea muutosta, ja tällä hetkellä vaikuttaa vahvasti siltä että syksyllä myös muutosta saadaan aikaan. Ainakin jollain tavalla. Koska aikuisten EM kisat kisataan ensi vuonna Zürichissä pidän sitä hyvänä välipälänä jos sinne pääsisin. Tiedän että se on täysin mahdollista - mutta se vaatii onnistuneen harjoituskauden ja sen lisäksi vielä hyvää tuloskuntoa jo kauden alkuvaiheessa. Vaikka tästä kesästä onkin kisoja jäljellä into päästä takaisin harjoittelemaan ensi kautta varten on suurempi kuin moneen vuoteen.

22-vuotiaiden SM-kisat käydään siis ensi viikonloppuna Raahessa. Siinä mielessä jännä tilanne, kun ensimmäiset SM-kisani oli nimenomaan Raahessa vuonna 2005. Eli voidaan sanoa että ympyrä sulkeutuu ;) Tämän jälkeen termi "nuori ja lupaava" on todellakin "so last season" minun kohdallani. Lajivalikoima on vähän eri kuin kahdeksan vuotta sitten, kuten silloinkin niin aina hiekkakasalla viihtyneenä pituus kuuluu ohjelmaan, mutta tällä kertaa menen seiväspaikalle taivuttamaan hiilikuituseipäitä (hyppypaikka on kuulemma erittäin suosittu seiväshyppääjien kesken) ja sitten kirsikkana kakun päällä varttimaili - aitojen kera (!!!). Nelkun aidoista on muuten 4. sija puolustettavana viime vuodelta, kun hävisin mitalin sadasosalla - eli mikään aloittelija en ole vaikken tätä matkaa ole vielä tänä kesänä juossutkaan. Siitä seuraavana viikonloppuna pidetään viimeiset junnukisani, silloin on nimittäin  SM-otteluiden vuoro. Ottelut käydään Suomenruotsalaisten käsipallomekassa, eli Karjaalla. Karjaan kentällä hyppäsin muuten ensimmäisen kerran pituutta päälle kuuden metrin vuonna 2005. Ottelussa olen puolustava mestari ja tänä vuonna mestaruudesta käydään kovempaa kamppailua kuin viime vuonna. Tämän kesän paras lataus meni EM-kisoihin, mutta kunto ei ole hävinnyt mihinkään - eli mahdollisuudet on hyvään sarjaan jos päiväkunto on hyvä ja kelit suosii! Otteluiden jälkeen unohdetaan sitten kaikki, mitä yleisurheiluun liittyy pariksi viikoksi, ennen kuin katseet kääntyvät kohti Zürichiä ja seuraavaa kautta.

Kun kausi on virallisesti paketissa tulen sitten tarkemmin analysoimaan mennyttä kautta ja muuta hauskaa. Varmaan EM-kisoista tulee joku jälkilöyly sekä kerron vähän mitä kulissien takana tapahtuu (se on aika paljon tällä hetkellä voin luvata!). Suurin syy miksi tätä blogia edes laitoin pystyyn selviää myös syksyn mittaan ;) eli olkaa kuulolla, tästä se vasta lähtee!

Palataan astiaan
/OttoY